Miksi työelämän tsemppiseminaarit eivät riitä

Yksilön vastuunkanto ei voi pelastaa mätää systeemiä - eikä päinvastoin

Lähes jokainen yrityksessä työskentelevä on joskus ollut kivassa koulutuksessa, seminaarissa, messuilla tai kehityspäivässä. Ne ovat hauskoja: hetken ajan oman toimiston väki näyttää astetta jännittävämmältä, kun palkanlaskennan tiukka tätikin istuu risti-istunnassa lattialla silmät kiinni ja on mindful.

Viime vuosina on puhuttu enenevissä määrin työhyvinvoinnista, työssä jaksamisesta ja työn kokemisesta mielekkääksi. Se on erittäin hyvä asia, sillä selkeästi meillä on ongelmia näihin teemoihin liittyen. Ihmisiä putoaa alalla kuin alalla sitä tahtia, että alkaa vaatia narrin lahjoja kiistää ilmiön todellisuutta. Teemme ja puuhaamme kuin pienet oravat – ei niin väliä mitä, kunhan se on lisää ja kovempaa ja korkeammalle. Jos marssilainen nyt tarkkailee meitä pienen etäisyyden päästä, se varmaan pohtii: Mitä ihmettä nuo oikein tekevät? Eikö ole helpompiakin tapoja kuolla sukupuuttoon?

Yksi tapa keskustella näistä asioista on järjestää niiden ympärille koulutuksia, seminaareja ja tilaisuuksia, joissa asioita pohditaan yhdessä. Nekin ovat onnistuessaan hyvä juttu. Harmillisen usein niitä kuitenkin käytetään helppona tapana kuitata syvempiä ongelmia työnteon nykytilassa. Samalla haukutaan väärää puuta puututtaessa lähinnä yksilötason ongelmiin. Ja vielä pahempaa: vahingossa autetaan piilottamaan todellinen ongelma syvemmälle.

Osallistuin viime vuonna muutamaan tällaiseen työhyvinvoinnin teemaa liippaavaan tilaisuuteen. Useissa vallitsi hyvä tunnelma, ja HR-tädit olivat lähteneet liikkeelle joukolla. (Virhe 1.) Yhtä puheenvuoroa kuunnellessani aloin kuitenkin vääntelehtiä tuolissani epämukavasti jo alusta lähtien. Karismaattinen nuori mies innosti: “Oli yyteet tai ei, sä voit niin vaikuttaa siihen miten sä koet sun ylityöt! Mä nään usein aamulla bussissa tosi nyrpeitä ilmeitä. Kokeile seuraavan kerran hymyillä niin leveesti ku ikinä pystyt koko työmatkan ajan. Toimistolle päästyä anna sen lentää muiden sydämiin!" Ja hetken päästä: "Se miten sä syöt ja nukut vaikuttaa tosi paljon sun jaksamiseen. Ja se taas vaikuttaa sun tuloksellisuuteen." Lopulta päästiin ytimeen: "Sit on tää merkityksellisyys, mikä on tosi kompleksi juttu. Sun tehtävä on löytää merkitys siitä työstä, mitä just nyt teet!"

Hämmentynyt naisjoukko ympärilläni kirjoitti kynä sauhuten ja katsoi hieman pöllämystyneenä toisiaan. Vähän syyllinen, ujo ja varovaisen innostunutkin hymy monen silmissä viesti: "Minustako tämä olikin kiinni? Joo, ihan totta, uni on tosi tärkeetä, ihan liikaa tulee katottua illalla telkkua... Ja ruoka! Syön kyllä tosi huonosti." Ympäri salia pulpahtelevat huonon omatunnon pistokset tuntuivat omassa mahassani asti.

Samanhenkinen ilosanoma välittyi läpi seminaarin. Tuskan ja epätoivon hiki nousi paitani alle, kun katsoin ahkeran ylisuorittajan yksi toisensa jälkeen kirjoittavan vihkoonsa vinkkejä siitä, miten yhdellä ylimääräisellä pilatestunnilla voi nostaa työtehoaan 16 prosentilla viikossa. 

Narikkaan jonottaessa kuulin lähellä eläkeikää olevan naisen tilittävän kollegalleen: “Nyt mä tajusin, että mun pitää oikeesti vaan tsempata lisää. Oon ihan liian usein luovuttanut sen suhteen, miten suuri vaikutus mulla on kaikkien muiden hyvinvointiin myös. En läheskään joka hetki muista hymyillä. Ja oikeesti, mun on pakko alkaa käydä lenkillä joka ilta - kuulitko sä miten se auttaa motivaatioon seuraavana päivänä?!" (Virhe 2.)

Työpaikkojen pahoinvointi on seurausta suurista systeemisistä ongelmista. Ei tarvitse olla taloustieteilijä voidakseen ennustaa, ettei nykymeininki tällaisenaan tule kauaa jatkumaan. Hyvä niin. Tarvitsemme muutosta, kehitystä, jotain muuta. Yritämme ratkaista laadun ongelmia puuttumalla määrään. Eihän siitä mitään voi tulla, ja yhä useampi on tähän heräämässä.

Näitä ongelmia ei pidä peittää vetoamalla yksilöiden kykyyn hymyillä reippaammin. Se on kuin pyytäisi alkoholistiperheen lasta siivoamaan perheen kodin paremmin, kun sosiaalityöntekijä tulee visiitille. Suorastaan hullunkuriseksi käynyt työn instituutio - meillä on välttämättömän tuottamisen jälkeen jäävää energiaa enemmän kuin koskaan, mutta käytämme tämän ylijäämän planeettamme tuhoamiseen ja itse rakentamassamme henkisen tyhjyyden vankilassa virumiseen - ei muutu järkevämmäksi, jos ihmiset muokkautuvat kuin akrobaatit soveltuakseen työn nykytilaan paremmin. Tarvitaan rohkeutta puhua siitä, mistä todella on kyse.

Työn instituutio on muuttumassa radikaalisti. Sen funktio on muuttunut merkittävästi, emmekä ole pysyneet perässä. Yhä pienempi osa väestöstä osallistuu sen todellisen (materiaalisen) hyvinvoinnin rakentamiseen, jolla perustelemme nykyisen mallimme kokonaisuudessaan. Me loput hääräämme enemmän tai vähemmän suljettuja ympyröitä muodostavien puuharakenteiden ympärillä "hyödyntämässä tätä ylijäävää energiaa". Kysymys kuuluu: voisimmeko hyödyntää sitä paremmin? 

Rakenteemme tukevat vanhaa todellisuutta. Näitä rakenteita ei ole mitään järkiperäistä syytä pitää elossa ja pelätä niiden sortumista maailmanloppuun verrattavana tapahtumana. Sortumisia tulee tapahtumaan, mutta jos puhumme niistä rehellisesti ja ratkaisuhakuisesti yhdessä nyt, voimme kenties olla edes aavistuksen verran ennakoivia. Mitä jos Suomi ryhtyisi tässä keskustelussa suhteelliseksi edelläkävijäksi?

Mutta takaisin vastuupallon heittelyyn: Vastuun tulee olla sillä, jolla on valtaa vaikuttaa asiaan - tämän vuoksi emme esimerkiksi saa sysätä suuria uupumus- ja pahoinvointiongelmia HR-osaston murheenkryyniksi. Mutta tämä ei tarkoita vastuuvapautusta yksilölle, sillä mustavalkoiseen ajatteluun ei ole sijaa tässäkään keskustelussa: yksilön vastuu on ihan yhtä todellinen ja tärkeä tekijä. Se vain kohdistuu eri asioihin. Yksilö voi toki vaikuttaa siihen, miten työnsä (kuten elämänsä ylipäätään) kokee. Siitä kokemuksellisesta puolesta ja yksilöllisestä täyttymyksestä vastuu on täysin yksilöllä. 

Emme voi sulkea toista pois: on olemassa sekä yksilön että yhteisön vastuu. Molemmat ovat todellisia ja isoja asioita. Kumpaakaan ei voi unohtaa, jos haluaa ratkaista todellisia systeemisiä ongelmia. Tässä työelämäkysymyksessä mielestäni yhteisön vastuu on aliedustettuna. Yhteisötkin koostuvat yksilöistä - ja yhteisöllisessä vastuunkantamisessa yksilöt miettivät ratkaisuja, jotka ulottuvat myös heidän henkilökohtaisen hyvinvointinsa ulkopuolelle.

En missään nimessä ole lynkkausretkellä kursseja, tapahtumia tai virkistyspäiviä vastaan - päinvastoin, olen itsekin saanut monesta koulutuksesta ja seminaarista valtavasti ammatillisia oivalluksia. Niillä on oma tärkeä roolinsa muun muassa yksilöiden motivaation kohottajana ja yhteishengen luojana. Yksilöt voivat löytää niistä arvokasta iloa ja henkilökohtaisia oivalluksia. Lisäksi niitäkin voi käyttää systeemisten ongelmien pohtimiseen yhdessä, kuten muutamat rohkeat seminaarit tekevät.

Mutta ne eivät saa olla yritysjohdon keino kuitata "nää pehmeet jutut" helpolla paketilla. "Nää pehmeet jutut" nimittäin vaikuttavat myös "niihin koviin juttuihin". Ja molemmilla on suuresti väliä paitsi yksittäisen yrityksen, myös yhteiskuntamme tulevaisuuden kannalta. Mitä siis jos käyttäisimme osan seurausten siloittamiseen käyttämästämme energiasta siihen, että pohtisimme todellisia alkusyitä - ja ratkaisuja niihin?

Haastan Suomen pohtimaan: mikä sitten korjaa? Vinkki: siihen tarvitaan enemmän kuin yksi ihminen. Ja enemmän kuin yksi firma.  

Niin paljon helpompia kuin yksilölliset korjausliikkeet ovatkin, rakenteellisia muutoksia ei saa pelätä, sillä niitäkin tarvitaan.