Älykkyys ilman viisautta on vaarallista

Wanted: viisauden ja älykkyyden samanaikaisia esiintymiä.

Opimme jo koulussa uskomaan ihmiseen ja sen mielettömän eteviin aivoihin. Kehityimme avuttomasta limapallukasta ja nyt osaamme tehdä tehosekoittimia, yritysfuusioita ja pilvipalveluita. Ja odottakaas, vielä ei ole nähty mitään! Kohta osaamme automatisoida valtaosan siitä sirkuksesta, josta olemme viime vuosisadan aikana tehneet itsellemme tarpeellista. 

Kaikkia näitä aivosolujen triplavoltteja ihaillessa tuntuu hassulta, että muutama tuhat vuotta sitten oltiin kuitenkin ihan samojen todellisten kysymysten äärellä - vähän vain huonommat tabletit ja singot kädessä. Ne alkuperäiset möröt, joita vastaan lähdimme taistelemaan, saapuvat yhä öisin: turha inhimillinen kärsimys, väkivalta, riisto, epäoikeudenmukaisuus, jopa nälänhätä. Vain muodot ovat hieman muuttuneet. Olemmeko lopulta ratkaisseet yhtään ihmiskunnan perimmäistä ongelmaa?

Jokin valitsemassamme polussa mättää. Nimittäin tämä: Elämme yhteiskunnassa, jossa älykkyyttä arvostetaan liikaa. 

Älkää ymmärtäkö väärin: en toitota tyhmyyden puolesta. Se tuskin tarvitsee puolustajaa tänä laiskan ajattelun ja helppouden yliarvostamisen kultakautena. Tarkennetaan siis: älykkyydessä ei ole mitään vikaa. Päinvastoin - tarvitsemme sitä valtavasti, ja sen kehittäminen itsessämme ja toisissa on ihmiskunnan kannalta elimellisen tärkeää. 

Mutta älykkyys yksin ei riitä. Ja vielä pahempaa: älykkyys yksin on vaarallista. Kykenevä ihminen ilman hyvää toimintamallia on kuin satunnaisalgoritmilla Helsingin keskustassa ajeleva mopo, jonka päälle on viritetty tehokkaasti pyörivä puutarhasaha. Se voi osua oikeaan, ja leikata esimerkiksi rehevöitymään päässeen puskan siistiksi - tai sitten se voi osua...johonkin muualle. 

Äly on vähän niinkuin tuli: hyvä renki mutta huono isäntä. Ollakseen ihmiskunnalle hyödyllistä se tarvitsee kumppanikseen viisautta. Viimeistään tässä vaiheessa on syytä huutaa määritelmien perään: mitkä ihmeen älykkyys ja viisaus? Mielestäni älykkyyden voi tiivistää näin: se on viime kädessä kykyä ja halua saada asioita aikaan. Nämä asiat voivat olla älyllisiä, käytännöllisiä, sosiaalisia, tai jonkin muun elomme kannalta oleellisen dimension saavutuksia. (Ja huomatkaamme: edes tätä ominaisuutta ei ÄO yksin riitä mittaamaan...) Viisaus taas on jotain, joka tekee älystä merkityksellistä: halua ja kykyä määrittää, mitä pitäisi saada aikaan. Viisas ihminen välittää siitä, minkälainen holistinen vaikutus hänen toimillaan on. Häntä motivoi jokin hänen omaa egoaan suurempi tekijä: (oikeiden) asioiden aikaansaamisella on itseisarvo. Se on arvokasta asian itsensä takia - ei sen tuoman maineen, gloorian ja tekijäänsä liitettävän suhteellisen paremmuuden takia.

Viisauskaan ei kuitenkaan yksin auta: ilman kykyä ja halua toimia taito määrittää oikea suunta ei riitä. Usein surettaakin katsoa monen hyvällä asialla toimivan porukan tai järjestön puuhia: mukaan haetaan lisää ihmisiä vetoamalla heidän haluunsa auttaa, siis (hieman mutkia oikoen) viisauteen. Sen sijaan nämä järjestöt tarvitsisivat sitä, mitä heillä ei usein vielä ole: taitoa saada muutosta aikaan.

Mitä tästä seuraa? Älykkyys ilman viisautta on parhaimmillaan turhaa ja pahimmillaan vaarallista. Viisaus ilman älykkyyttä taas on yhteiskunnallisen muutoksen kannalta valitettavan merkityksetöntä. Mielestäni näiden kahden yhdistämisen tulisi olla ykkösprioriteetti yhteiskunnassamme. Hullunkurisesti kuitenkin pidämme näitä kahta ominaisuutta erillään: suomalaisessa yhteiskunnassa älykkyydellä voi ostaa vapautuksen viisauden opettelusta ja olemassaolevaa viisautta emme taas osaa yhteiskunnallisesti hyödyntää alkuunkaan, vaan leimaamme sen mummojen, hippien ja pappien sekundääripuuhaksi.

Hyvä uutinen on, että molempia ominaisuuksia voi kasvattaa. Ne eivät ole luonnonvakioita. Vaikka tiettyjä synnynnäisiä tekijöitä onkin, emme synny kiveen hakatulla älykkyys- ja viisauskertoimella tähän maailmaan. Meidän oikeutemme ja velvollisuutemme on kehittyä ja kasvaa molemmissa.

Älykkyyden suhteen asiat ovat verrattain hyvin. Osaamme kasvattaa älykkyyttä itsessämme ja toisissamme. Vaadimme sitä yhteiskuntana: lähtien arvokkaasta suomalaisesta peruskouluinsituutiosta olemme nakuttaneet älykkyyden kasvattamisen elimelliseksi osaksi aikuiseksi kasvamista. Parantamisen varaa on aina, mutta ehkä energia olisi nyt syytä säästää toisaalle.

Nimittäin viisauden kanssa olemme vielä auttamattoman hukassa. Yhdistämme viisauden esimerkiksi elämänkokemukseen (joka voi tuoda viisautta, mutta ei ole sen tae eikä edellytys) ja muihin hatarasti miellettyihin tekijöihin - ja koemme, ettei sen synnyttäminen ole meidän käsissämme. "Ne on näitä mielipidejuttuja!"

Huolestuttavinta on, että tunnumme ajattelevan, että älykkyys tuo vapautuksen viisauden opettelusta. Jos joku saa tarpeeksi tehokkaasti asioita aikaan (huolimatta siitä, vievätkö nuo asiat meitä todella eteenpäin) ja täten mielletään "menestyneeksi", hänen ajatteluaan pidetään automaattisesti auktoriteettina. Yhteiskunnassamme älykkyydellä voi saavuttaa aseman, jossa ei tarvitse olla viisas.

Emme osaa asettaa viisauden suhteen hygieniatasoa, jota vaatisimme kaikilta älykkyystasosta huolimatta. Uskon tämän johtuvan pitkälti siitä, että emme ole määrittäneet ääneen ja yhdessä, mitä tuo viisaus meille on. Mitä suunnan määrittäminen konkreettisesti vaatii? Täten emme osaa - tai edes yritä - mitata sitä, mistä seuraa että emme myöskään voi sitä vaatia.

Tästä on seurauksena paljon sairautta: "fiksut" eli aikaansaavat ihmiset kouluttautuvat pankkiireiksi, insinööreiksi, lääkäreiksi, bisnesmiehiksi ja lakimiehiksi, ja sen jälkeen rakentavat instituutioita ja toimintaketjuja, joiden kokonaisvaikutuksessa yhteiskunnalle on usein toivomisen varaa. Esimerkkejä löytääkseen ei tarvitse matkustaa Wall Streetille asti, vaan kyllä meilläkin osataan: suomalainen terveydenhuollon yksityistämissekoilu ja sen seuraukset sekä luonnollisen monopolin infrastruktuurin myyminen ulkomaiselle pääomasijoittajalle ovat esimerkkejä kotimaisesta viisauspulasta ja ison kuvan kadottamisesta.

Esimerkit kolikon toiselta puolelta - viisaudesta ilman älykkyyttä - ovat myös surullisia. Tietoisuus siitä, mitä pitäisi saada aikaan, ilman kykyä ja/tai halua kuitenkaan tehdä asialle mitään on ihmiskunnan kannalta aivan yhtä turhaa. Usein se on myös pelkuruutta: voi paeta sisäiseen "tiedänhän minä mitä pitäisi tehdä, mutta ei noi muut ahneet paskiaiset tajuu, joten odotellaan nyt vaan että Äiti Maa korjaa". Tähän ilmiöön törmäsin huolestuttavan usein keskustellessani länsimaisen sivilisaation taakseen jättäneiden ihmisten kanssa Keski-Thaimaan saarella pari viikkoa sitten: matka egosta valaistukseen tyssäsi lähimmälle huoltoasemalle. Ylemmyydentunne moraalisesta paremmuudesta on korvannut ylemmyydentunteen maallisesta omaisuudesta ja/tai menestyksestä. Muuten ilmiö on sama kuin lähtöruudussa: kyseessä on pyrkimys erottua edukseen, ei tehdä jotain yhteisen hyvän eteen.

Mutta nyt valitus sikseen ja toimeen! Voimme nimittäin tehdä tälle jotain. Avaan pelin heittämällä ensimmäiset kaksi reseptiehdotusta ja haastan muut suomalaiset keksimään ja jalostamaan lisää:

Lähdetään etsimään tasapainoisempaa suhtautumista yksilölliseen ja siten kollektiiviseen kehitykseen. Ei siis enää näin: niin sanotusti superälykäs (esim. ÄO:ssa mitattuna) nuori kannustetaan lääkikseen ja 22-vuotiaana tohtoriksi kehittämään ainoastaan älyllistä dimensiotaan. Siinä hän on jo hyvällä alulla. Mitä jos sen sijaan kannustaisimme viisauden opettelua?

Eikä näin: syvää sydämen viisautta osoittava lapsi/nuori/aikuinen ohjataan tekemään jotain, mikä ei ole niin "älyllisesti haastavaa" mutta jossa hän voi hyödyntää "hyväntahtoisuuttaan" - esimerkiksi hoivatyöhön. Tässähän on kyseessä kallisarvoinen viisaushelmi, jonka olisi tärkeää kehittää itselleen aikaansaamisdimension kyvykkyyksiä, jotta tuosta helmestä hyödyttäisiin.

Enkä tarkoita, että emme tarvitsisi lääkäreitä tai hoitajia. Tarkoitan: tarvitsemme todellisia ihmiskunnan johtajia, älykkyyden ja viisauden hybridejä, vielä enemmän.

Aletaan puhua tai puhumaan, kukin ihan oman preferenssinsä mukaan, viisaudesta. Voimme myös kutsua sitä henkiseksi kypsyydeksi, tai inhimilliseksi kypsyydeksi. Mitä se ihan konkreettisesti on? Voisimmeko löytää joitain yleismaailmallisia ja tärkeitä taitoja, jotka eivät olisi sen enempää "mielipidekysymyksiä" kuin uskon asioitakaan? Yritettäisiinkö ainakin? (Jos haluaa lievittää tyhjän paperin kammoa, olen tehnyt aiheesta oman ehdotukseni, neljän simppelin taidon listauksen tänne liittyen The Real Leadership Gap -projektiini.)

Katsomme hoomoilasena "arvojen koventumista" ja siitä seuraavaa pahoinvointia ympärillämme: olemme ymmällämme siitä, mistä tämä kaikki johtuu, ja voimattomia tekemään sille mitään. Mitä jos alkaisimme rakentaa vastavoimaa, inhimillistä potentiaaliamme hyödyntävää vastaliikettä? Kukin kutsukoon sitä miksi haluaa; minä tiivistän sen viisauden renesanssiksi. Viisaus on ilmainen luonnonvara, sen potentiaalisia esiintymiä on Suomessa viisi ja puoli miljoonaa ja sen hyödyntämisen hiilijalanjälki on nolla. 

Kokeillaanko?