Lähes jokainen yrityksessä työskentelevä on joskus ollut kivassa koulutuksessa, seminaarissa, messuilla tai kehityspäivässä. Ne ovat hauskoja: hetken ajan oman toimiston väki näyttää astetta jännittävämmältä, kun palkanlaskennan tiukka tätikin istuu risti-istunnassa lattialla silmät kiinni ja on mindful.

Viime vuosina on puhuttu enenevissä määrin työhyvinvoinnista, työssä jaksamisesta ja työn kokemisesta mielekkääksi. Se on erittäin hyvä asia, sillä selkeästi meillä on ongelmia näihin teemoihin liittyen. Ihmisiä putoaa alalla kuin alalla sitä tahtia, että alkaa vaatia narrin lahjoja kiistää ilmiön todellisuutta. Teemme ja puuhaamme kuin pienet oravat – ei niin väliä mitä, kunhan se on lisää ja kovempaa ja korkeammalle. Jos marssilainen nyt tarkkailee meitä pienen etäisyyden päästä, se varmaan pohtii: Mitä ihmettä nuo oikein tekevät? Eikö ole helpompiakin tapoja kuolla sukupuuttoon?

Yksi tapa keskustella näistä asioista on järjestää niiden ympärille koulutuksia, seminaareja ja tilaisuuksia, joissa asioita pohditaan yhdessä. Nekin ovat onnistuessaan hyvä juttu. Harmillisen usein niitä kuitenkin käytetään helppona tapana kuitata syvempiä ongelmia työnteon nykytilassa. Samalla haukutaan väärää puuta puututtaessa lähinnä yksilötason ongelmiin. Ja vielä pahempaa: vahingossa autetaan piilottamaan todellinen ongelma syvemmälle.

Osallistuin viime vuonna muutamaan tällaiseen työhyvinvoinnin teemaa liippaavaan tilaisuuteen. Useissa vallitsi hyvä tunnelma, ja HR-tädit olivat lähteneet liikkeelle joukolla. (Virhe 1.) Yhtä puheenvuoroa kuunnellessani aloin kuitenkin vääntelehtiä tuolissani epämukavasti jo alusta lähtien. Karismaattinen nuori mies innosti: “Oli yyteet tai ei, sä voit niin vaikuttaa siihen miten sä koet sun ylityöt! Mä nään usein aamulla bussissa tosi nyrpeitä ilmeitä. Kokeile seuraavan kerran hymyillä niin leveesti ku ikinä pystyt koko työmatkan ajan. Toimistolle päästyä anna sen lentää muiden sydämiin!" Ja hetken päästä: "Se miten sä syöt ja nukut vaikuttaa tosi paljon sun jaksamiseen. Ja se taas vaikuttaa sun tuloksellisuuteen." Lopulta päästiin ytimeen: "Sit on tää merkityksellisyys, mikä on tosi kompleksi juttu. Sun tehtävä on löytää merkitys siitä työstä, mitä just nyt teet!"

Hämmentynyt naisjoukko ympärilläni kirjoitti kynä sauhuten ja katsoi hieman pöllämystyneenä toisiaan. Vähän syyllinen, ujo ja varovaisen innostunutkin hymy monen silmissä viesti: "Minustako tämä olikin kiinni? Joo, ihan totta, uni on tosi tärkeetä, ihan liikaa tulee katottua illalla telkkua... Ja ruoka! Syön kyllä tosi huonosti." Ympäri salia pulpahtelevat huonon omatunnon pistokset tuntuivat omassa mahassani asti.

Samanhenkinen ilosanoma välittyi läpi seminaarin. Tuskan ja epätoivon hiki nousi paitani alle, kun katsoin ahkeran ylisuorittajan yksi toisensa jälkeen kirjoittavan vihkoonsa vinkkejä siitä, miten yhdellä ylimääräisellä pilatestunnilla voi nostaa työtehoaan 16 prosentilla viikossa. 

Narikkaan jonottaessa kuulin lähellä eläkeikää olevan naisen tilittävän kollegalleen: “Nyt mä tajusin, että mun pitää oikeesti vaan tsempata lisää. Oon ihan liian usein luovuttanut sen suhteen, miten suuri vaikutus mulla on kaikkien muiden hyvinvointiin myös. En läheskään joka hetki muista hymyillä. Ja oikeesti, mun on pakko alkaa käydä lenkillä joka ilta - kuulitko sä miten se auttaa motivaatioon seuraavana päivänä?!" (Virhe 2.)

Työpaikkojen pahoinvointi on seurausta suurista systeemisistä ongelmista. Ei tarvitse olla taloustieteilijä voidakseen ennustaa, ettei nykymeininki tällaisenaan tule kauaa jatkumaan. Hyvä niin. Tarvitsemme muutosta, kehitystä, jotain muuta. Yritämme ratkaista laadun ongelmia puuttumalla määrään. Eihän siitä mitään voi tulla, ja yhä useampi on tähän heräämässä.

Näitä ongelmia ei pidä peittää vetoamalla yksilöiden kykyyn hymyillä reippaammin. Se on kuin pyytäisi alkoholistiperheen lasta siivoamaan perheen kodin paremmin, kun sosiaalityöntekijä tulee visiitille. Suorastaan hullunkuriseksi käynyt työn instituutio - meillä on välttämättömän tuottamisen jälkeen jäävää energiaa enemmän kuin koskaan, mutta käytämme tämän ylijäämän planeettamme tuhoamiseen ja itse rakentamassamme henkisen tyhjyyden vankilassa virumiseen - ei muutu järkevämmäksi, jos ihmiset muokkautuvat kuin akrobaatit soveltuakseen työn nykytilaan paremmin. Tarvitaan rohkeutta puhua siitä, mistä todella on kyse.

Työn instituutio on muuttumassa radikaalisti. Sen funktio on muuttunut merkittävästi, emmekä ole pysyneet perässä. Yhä pienempi osa väestöstä osallistuu sen todellisen (materiaalisen) hyvinvoinnin rakentamiseen, jolla perustelemme nykyisen mallimme kokonaisuudessaan. Me loput hääräämme enemmän tai vähemmän suljettuja ympyröitä muodostavien puuharakenteiden ympärillä "hyödyntämässä tätä ylijäävää energiaa". Kysymys kuuluu: voisimmeko hyödyntää sitä paremmin? 

Rakenteemme tukevat vanhaa todellisuutta. Näitä rakenteita ei ole mitään järkiperäistä syytä pitää elossa ja pelätä niiden sortumista maailmanloppuun verrattavana tapahtumana. Sortumisia tulee tapahtumaan, mutta jos puhumme niistä rehellisesti ja ratkaisuhakuisesti yhdessä nyt, voimme kenties olla edes aavistuksen verran ennakoivia. Mitä jos Suomi ryhtyisi tässä keskustelussa suhteelliseksi edelläkävijäksi?

Mutta takaisin vastuupallon heittelyyn: Vastuun tulee olla sillä, jolla on valtaa vaikuttaa asiaan - tämän vuoksi emme esimerkiksi saa sysätä suuria uupumus- ja pahoinvointiongelmia HR-osaston murheenkryyniksi. Mutta tämä ei tarkoita vastuuvapautusta yksilölle, sillä mustavalkoiseen ajatteluun ei ole sijaa tässäkään keskustelussa: yksilön vastuu on ihan yhtä todellinen ja tärkeä tekijä. Se vain kohdistuu eri asioihin. Yksilö voi toki vaikuttaa siihen, miten työnsä (kuten elämänsä ylipäätään) kokee. Siitä kokemuksellisesta puolesta ja yksilöllisestä täyttymyksestä vastuu on täysin yksilöllä. 

Emme voi sulkea toista pois: on olemassa sekä yksilön että yhteisön vastuu. Molemmat ovat todellisia ja isoja asioita. Kumpaakaan ei voi unohtaa, jos haluaa ratkaista todellisia systeemisiä ongelmia. Tässä työelämäkysymyksessä mielestäni yhteisön vastuu on aliedustettuna. Yhteisötkin koostuvat yksilöistä - ja yhteisöllisessä vastuunkantamisessa yksilöt miettivät ratkaisuja, jotka ulottuvat myös heidän henkilökohtaisen hyvinvointinsa ulkopuolelle.

En missään nimessä ole lynkkausretkellä kursseja, tapahtumia tai virkistyspäiviä vastaan - päinvastoin, olen itsekin saanut monesta koulutuksesta ja seminaarista valtavasti ammatillisia oivalluksia. Niillä on oma tärkeä roolinsa muun muassa yksilöiden motivaation kohottajana ja yhteishengen luojana. Yksilöt voivat löytää niistä arvokasta iloa ja henkilökohtaisia oivalluksia. Lisäksi niitäkin voi käyttää systeemisten ongelmien pohtimiseen yhdessä, kuten muutamat rohkeat seminaarit tekevät.

Mutta ne eivät saa olla yritysjohdon keino kuitata "nää pehmeet jutut" helpolla paketilla. "Nää pehmeet jutut" nimittäin vaikuttavat myös "niihin koviin juttuihin". Ja molemmilla on suuresti väliä paitsi yksittäisen yrityksen, myös yhteiskuntamme tulevaisuuden kannalta. Mitä siis jos käyttäisimme osan seurausten siloittamiseen käyttämästämme energiasta siihen, että pohtisimme todellisia alkusyitä - ja ratkaisuja niihin?

Haastan Suomen pohtimaan: mikä sitten korjaa? Vinkki: siihen tarvitaan enemmän kuin yksi ihminen. Ja enemmän kuin yksi firma.  

Niin paljon helpompia kuin yksilölliset korjausliikkeet ovatkin, rakenteellisia muutoksia ei saa pelätä, sillä niitäkin tarvitaan.

Opimme jo koulussa uskomaan ihmiseen ja sen mielettömän eteviin aivoihin. Kehityimme avuttomasta limapallukasta ja nyt osaamme tehdä tehosekoittimia, yritysfuusioita ja pilvipalveluita. Ja odottakaas, vielä ei ole nähty mitään! Kohta osaamme automatisoida valtaosan siitä sirkuksesta, josta olemme viime vuosisadan aikana tehneet itsellemme tarpeellista. 

Kaikkia näitä aivosolujen triplavoltteja ihaillessa tuntuu hassulta, että muutama tuhat vuotta sitten oltiin kuitenkin ihan samojen todellisten kysymysten äärellä - vähän vain huonommat tabletit ja singot kädessä. Ne alkuperäiset möröt, joita vastaan lähdimme taistelemaan, saapuvat yhä öisin: turha inhimillinen kärsimys, väkivalta, riisto, epäoikeudenmukaisuus, jopa nälänhätä. Vain muodot ovat hieman muuttuneet. Olemmeko lopulta ratkaisseet yhtään ihmiskunnan perimmäistä ongelmaa?

Jokin valitsemassamme polussa mättää. Nimittäin tämä: Elämme yhteiskunnassa, jossa älykkyyttä arvostetaan liikaa. 

Älkää ymmärtäkö väärin: en toitota tyhmyyden puolesta. Se tuskin tarvitsee puolustajaa tänä laiskan ajattelun ja helppouden yliarvostamisen kultakautena. Tarkennetaan siis: älykkyydessä ei ole mitään vikaa. Päinvastoin - tarvitsemme sitä valtavasti, ja sen kehittäminen itsessämme ja toisissa on ihmiskunnan kannalta elimellisen tärkeää. 

Mutta älykkyys yksin ei riitä. Ja vielä pahempaa: älykkyys yksin on vaarallista. Kykenevä ihminen ilman hyvää toimintamallia on kuin satunnaisalgoritmilla Helsingin keskustassa ajeleva mopo, jonka päälle on viritetty tehokkaasti pyörivä puutarhasaha. Se voi osua oikeaan, ja leikata esimerkiksi rehevöitymään päässeen puskan siistiksi - tai sitten se voi osua...johonkin muualle. 

Äly on vähän niinkuin tuli: hyvä renki mutta huono isäntä. Ollakseen ihmiskunnalle hyödyllistä se tarvitsee kumppanikseen viisautta. Viimeistään tässä vaiheessa on syytä huutaa määritelmien perään: mitkä ihmeen älykkyys ja viisaus? Mielestäni älykkyyden voi tiivistää näin: se on viime kädessä kykyä ja halua saada asioita aikaan. Nämä asiat voivat olla älyllisiä, käytännöllisiä, sosiaalisia, tai jonkin muun elomme kannalta oleellisen dimension saavutuksia. (Ja huomatkaamme: edes tätä ominaisuutta ei ÄO yksin riitä mittaamaan...) Viisaus taas on jotain, joka tekee älystä merkityksellistä: halua ja kykyä määrittää, mitä pitäisi saada aikaan. Viisas ihminen välittää siitä, minkälainen holistinen vaikutus hänen toimillaan on. Häntä motivoi jokin hänen omaa egoaan suurempi tekijä: (oikeiden) asioiden aikaansaamisella on itseisarvo. Se on arvokasta asian itsensä takia - ei sen tuoman maineen, gloorian ja tekijäänsä liitettävän suhteellisen paremmuuden takia.

Viisauskaan ei kuitenkaan yksin auta: ilman kykyä ja halua toimia taito määrittää oikea suunta ei riitä. Usein surettaakin katsoa monen hyvällä asialla toimivan porukan tai järjestön puuhia: mukaan haetaan lisää ihmisiä vetoamalla heidän haluunsa auttaa, siis (hieman mutkia oikoen) viisauteen. Sen sijaan nämä järjestöt tarvitsisivat sitä, mitä heillä ei usein vielä ole: taitoa saada muutosta aikaan.

Mitä tästä seuraa? Älykkyys ilman viisautta on parhaimmillaan turhaa ja pahimmillaan vaarallista. Viisaus ilman älykkyyttä taas on yhteiskunnallisen muutoksen kannalta valitettavan merkityksetöntä. Mielestäni näiden kahden yhdistämisen tulisi olla ykkösprioriteetti yhteiskunnassamme. Hullunkurisesti kuitenkin pidämme näitä kahta ominaisuutta erillään: suomalaisessa yhteiskunnassa älykkyydellä voi ostaa vapautuksen viisauden opettelusta ja olemassaolevaa viisautta emme taas osaa yhteiskunnallisesti hyödyntää alkuunkaan, vaan leimaamme sen mummojen, hippien ja pappien sekundääripuuhaksi.

Hyvä uutinen on, että molempia ominaisuuksia voi kasvattaa. Ne eivät ole luonnonvakioita. Vaikka tiettyjä synnynnäisiä tekijöitä onkin, emme synny kiveen hakatulla älykkyys- ja viisauskertoimella tähän maailmaan. Meidän oikeutemme ja velvollisuutemme on kehittyä ja kasvaa molemmissa.

Älykkyyden suhteen asiat ovat verrattain hyvin. Osaamme kasvattaa älykkyyttä itsessämme ja toisissamme. Vaadimme sitä yhteiskuntana: lähtien arvokkaasta suomalaisesta peruskouluinsituutiosta olemme nakuttaneet älykkyyden kasvattamisen elimelliseksi osaksi aikuiseksi kasvamista. Parantamisen varaa on aina, mutta ehkä energia olisi nyt syytä säästää toisaalle.

Nimittäin viisauden kanssa olemme vielä auttamattoman hukassa. Yhdistämme viisauden esimerkiksi elämänkokemukseen (joka voi tuoda viisautta, mutta ei ole sen tae eikä edellytys) ja muihin hatarasti miellettyihin tekijöihin - ja koemme, ettei sen synnyttäminen ole meidän käsissämme. "Ne on näitä mielipidejuttuja!"

Huolestuttavinta on, että tunnumme ajattelevan, että älykkyys tuo vapautuksen viisauden opettelusta. Jos joku saa tarpeeksi tehokkaasti asioita aikaan (huolimatta siitä, vievätkö nuo asiat meitä todella eteenpäin) ja täten mielletään "menestyneeksi", hänen ajatteluaan pidetään automaattisesti auktoriteettina. Yhteiskunnassamme älykkyydellä voi saavuttaa aseman, jossa ei tarvitse olla viisas.

Emme osaa asettaa viisauden suhteen hygieniatasoa, jota vaatisimme kaikilta älykkyystasosta huolimatta. Uskon tämän johtuvan pitkälti siitä, että emme ole määrittäneet ääneen ja yhdessä, mitä tuo viisaus meille on. Mitä suunnan määrittäminen konkreettisesti vaatii? Täten emme osaa - tai edes yritä - mitata sitä, mistä seuraa että emme myöskään voi sitä vaatia.

Tästä on seurauksena paljon sairautta: "fiksut" eli aikaansaavat ihmiset kouluttautuvat pankkiireiksi, insinööreiksi, lääkäreiksi, bisnesmiehiksi ja lakimiehiksi, ja sen jälkeen rakentavat instituutioita ja toimintaketjuja, joiden kokonaisvaikutuksessa yhteiskunnalle on usein toivomisen varaa. Esimerkkejä löytääkseen ei tarvitse matkustaa Wall Streetille asti, vaan kyllä meilläkin osataan: suomalainen terveydenhuollon yksityistämissekoilu ja sen seuraukset sekä luonnollisen monopolin infrastruktuurin myyminen ulkomaiselle pääomasijoittajalle ovat esimerkkejä kotimaisesta viisauspulasta ja ison kuvan kadottamisesta.

Esimerkit kolikon toiselta puolelta - viisaudesta ilman älykkyyttä - ovat myös surullisia. Tietoisuus siitä, mitä pitäisi saada aikaan, ilman kykyä ja/tai halua kuitenkaan tehdä asialle mitään on ihmiskunnan kannalta aivan yhtä turhaa. Usein se on myös pelkuruutta: voi paeta sisäiseen "tiedänhän minä mitä pitäisi tehdä, mutta ei noi muut ahneet paskiaiset tajuu, joten odotellaan nyt vaan että Äiti Maa korjaa". Tähän ilmiöön törmäsin huolestuttavan usein keskustellessani länsimaisen sivilisaation taakseen jättäneiden ihmisten kanssa Keski-Thaimaan saarella pari viikkoa sitten: matka egosta valaistukseen tyssäsi lähimmälle huoltoasemalle. Ylemmyydentunne moraalisesta paremmuudesta on korvannut ylemmyydentunteen maallisesta omaisuudesta ja/tai menestyksestä. Muuten ilmiö on sama kuin lähtöruudussa: kyseessä on pyrkimys erottua edukseen, ei tehdä jotain yhteisen hyvän eteen.

Mutta nyt valitus sikseen ja toimeen! Voimme nimittäin tehdä tälle jotain. Avaan pelin heittämällä ensimmäiset kaksi reseptiehdotusta ja haastan muut suomalaiset keksimään ja jalostamaan lisää:

Lähdetään etsimään tasapainoisempaa suhtautumista yksilölliseen ja siten kollektiiviseen kehitykseen. Ei siis enää näin: niin sanotusti superälykäs (esim. ÄO:ssa mitattuna) nuori kannustetaan lääkikseen ja 22-vuotiaana tohtoriksi kehittämään ainoastaan älyllistä dimensiotaan. Siinä hän on jo hyvällä alulla. Mitä jos sen sijaan kannustaisimme viisauden opettelua?

Eikä näin: syvää sydämen viisautta osoittava lapsi/nuori/aikuinen ohjataan tekemään jotain, mikä ei ole niin "älyllisesti haastavaa" mutta jossa hän voi hyödyntää "hyväntahtoisuuttaan" - esimerkiksi hoivatyöhön. Tässähän on kyseessä kallisarvoinen viisaushelmi, jonka olisi tärkeää kehittää itselleen aikaansaamisdimension kyvykkyyksiä, jotta tuosta helmestä hyödyttäisiin.

Enkä tarkoita, että emme tarvitsisi lääkäreitä tai hoitajia. Tarkoitan: tarvitsemme todellisia ihmiskunnan johtajia, älykkyyden ja viisauden hybridejä, vielä enemmän.

Aletaan puhua tai puhumaan, kukin ihan oman preferenssinsä mukaan, viisaudesta. Voimme myös kutsua sitä henkiseksi kypsyydeksi, tai inhimilliseksi kypsyydeksi. Mitä se ihan konkreettisesti on? Voisimmeko löytää joitain yleismaailmallisia ja tärkeitä taitoja, jotka eivät olisi sen enempää "mielipidekysymyksiä" kuin uskon asioitakaan? Yritettäisiinkö ainakin? (Jos haluaa lievittää tyhjän paperin kammoa, olen tehnyt aiheesta oman ehdotukseni, neljän simppelin taidon listauksen tänne liittyen The Real Leadership Gap -projektiini.)

Katsomme hoomoilasena "arvojen koventumista" ja siitä seuraavaa pahoinvointia ympärillämme: olemme ymmällämme siitä, mistä tämä kaikki johtuu, ja voimattomia tekemään sille mitään. Mitä jos alkaisimme rakentaa vastavoimaa, inhimillistä potentiaaliamme hyödyntävää vastaliikettä? Kukin kutsukoon sitä miksi haluaa; minä tiivistän sen viisauden renesanssiksi. Viisaus on ilmainen luonnonvara, sen potentiaalisia esiintymiä on Suomessa viisi ja puoli miljoonaa ja sen hyödyntämisen hiilijalanjälki on nolla. 

Kokeillaanko?

Tämä on blogi suomalaisen yhteiskunnan nykyisyyteen ja tulevaisuuteen vaikuttavista ilmiöistä. Suomi elää isoa murrosta, jossa seilaamme vanhoista toimintatavoista kiinni pitämisen ja uuteen todellisuuteen nojaamisen välillä. Muutos on toki pysyvä olotila (kiitos siitä!), mutta juuri nyt elämme tavallista intensiivisempää ja mahdollisuusrikkaampaa epäjatkuvuuskohtaa niin talouden, hyvinvoinnin, työn kuin inhimillisen arjenkin suhteen. Nyt Suomi voi päättää, minkälainen maa se haluaa olla maailmanhistorian seuraavissa luvuissa.

Miksi? Olen suomalainen nainen ja välitän Suomen tulevaisuudesta. Uskon, että olemme hyvä jengi. Uskon myös, että meidän on aika herätä tähän päivään, unohtaa oikeutuksen tunteemme siitä, että olemme saaneet syntyä näin rauhaisaan, materiaalisesti hyvinvoivaan ja puhtaaseen paikkaan, ja alkaa elää osana tämän päivän globaalia yhteiskuntaa. Suomalaisella tavalla, inhimillisellä otteella, maailmankansalaisen asenteella.

On aika ottaa suomalaisuuden parhaat ytimet sisuineen, suoruuksineen ja supercelleineen, ja pistää ne hyötykäyttöön paremman maailman luomiseksi. Poterojen aika on ohi – nyt parannamme maailmaa suomalaisten maailmankansalaisten voimin. Kutsun kaikki kynnelle kykenevät mukaan Maailmanpuolustusvoimiin!

Ps. Ärsyttää. Tarkoittaako tämä että Suomi olisi muka jotenkin huonompi kuin muut maat? 

Ei. Tämä on suomalaisen puhetta suomalaisille, jotka osaavat tarkastella itseään pienen matkan päästä ja olla ottamatta itseään liian tosissaan. Blogissa käsiteltävät ilmiöt eivät välttämättä ole Suomi-spesifejä; saattaa olla, että Ruotsissakin on ongelmia. 

Kirjoitan kuitenkin Suomesta suomeksi suomalaisille, koska haluan herättää kansallista keskustelua äidinkielellämme asioista, joissa voisimme haastaa itseämme nykyistä enemmän. En pidä tekosyytä "kyllä muuallakin mogataan, joten mekin voidaan" pätevänä. Jos meillä on resursseja havaita epäkohtia, meillä on resursseja tehdä niille jotain. 

Ja ei, usein se ei vaadi ensimmäistäkään lisäeuroa. Potentiaalimme piilee ihan muualla.